Erkki Laukkanen: Kuinka pelastaa globalisaatio sen ”cheerleadereilta”?

helmikuu 19, 2009 | Yleinen

Nykyajan taloushistorian kultainen kasvukausi ajoittui jaksolle 1950 – 73, ennen varsinaista globalisaatiota. Sen jälkeinen siirtymäkausi (1973 – 1990) ja varsinaisen globalisaation kausi vuodesta 1990 eteenpäin eivät ole lupauksiaan lunastaneet. Pitäisikö huolestua?

Minun mielestäni pitäisi. Onhan tämä tulos ristiriidassa myös EU:n päästrategian kanssa. Myös EU:ssa globalisaation ”cheerleaderit” ovat väittäneet, että vain lisää liberalisoimalla talous voi kasvaa. Eikä nykyisen laman aiheuttama shokki ole tätä asetelmaa muuttanut. Esimerkiksi Baltian maille EU-komissio suosittaa lamalääkkeeksi työlainsäädännön liberalisoimista.

Jotakin on siis mennyt pahasti pieleen. Mutta mitä? Ja millaisia korjaustoimenpiteitä pitäisi tehdä, jotta globalisaatio tuottaisi sitä mitä se lupaa? Näitä asioita on pohtinut mm. Dani Rodrik, Harwardin professori, jonka löydöksiin seuraavat huomatukseni perustan.

Kansantalouksien menestys ei löydy siitä orjallisesta sopeutumisesta, jota ”cheerleaderit” meille lähes päivittäin suosittavat, eikä niistä ahtaista ytimistä, joihin valtiomiehemme meitä paimentavat. Se löytyy instituutioista, jotka tekevät tilaa omalle harkinnalle. Tätä tukevat myös havainnot kansantalouksien menestyksestä kultaisen kasvukauden jälkeen.

Mutta mistä löytyy se poliittinen tila, jossa kullekin maalle sopiva kehitysohjelma muokataan? Siihen ei ole mitään yksinkertaista vastausta. Sen verran voi kuitenkin sanoa, että se globaali federalismi, jonka varaan myös EU on menestyksensä laskenut, on varsin ongelmallinen sekä taloudellisesti että poliittisesti.

Sitä ”syvää” integraatiota, jonka EU on (USA:ta mukaillen) tiekseen valinnut, on hyvin hankalaa edes teoriassa yhdistää demokratiaan ja itsemääräämisoikeuteen. Jostakin on tingittävä. Ja mikäli ”cheerleaderit” saavat päättää, niin se on joko demokratia ja/tai itsemääräämisoikeus. Siinä aikakautemme poliittinen trilemma.

Siksi globaalin federalismin vaihtoehtoja olisi vakavasti harkittava. Rodrikille vaihtoehto on kultaisen kasvukauden ”pinnallinen” integraatio. Se perustui Bretton Woodsissa 1944 tehtyyn kompromissiin kiinteiden kurssien valuuttajärjestelmästä, jossa integraatiolle asetettiin myös kestävän kehityksen edellyttämät sosiaaliset rajoitteet.

Tämän kompromissin, jonka presidentti Nixon irtisanoi 1971, pohjalta on Rodrikin mukaan rakennettavissa maailmankaupan arkkitehtuuri, joka tarjoaisi tilan myös sille poliittiselle harkinnalle, jonka globalisaation ”cheerleaderit” ovat meiltä viimeisten 20 vuoden aikana vieneet.

No, kuuluuko meidän EU-vaalien alla näin syvällisiä pohdiskella? Eikö helpommalla pääsisi vain mainostamalla niitä pieniä edistysaskeleita, joita ongelmalliseksi koetun arkkitehtuurin puitteissa on mahdollista ottaa?

Vastaus riippuu mielestäni siitä, millaisina toimijoina me itsemme näemme. Jos me näemme itsemme perässähiihtäjinä, niin on varmasti parempi keskittyä niihin pieniin askeliin annetussa suunnassa. Mutta jos me näemme itsemme itsenäisenä ja harkintakykyisenä poliittisena tahona, niin sitten on pysyttävä toiminaan myös toisin.

Itse kovasti toivoisin, että meillä olisi rohkeutta aukoa uusia uria myös näissä isoissa asioissa, kun vahvoja perusteita sille on. Olisihan se onnetonta, jos koko poliittinen järjestelmämme haukkuisi väärää puuta niinkin tärkeässä asiassa kuin globalisaation todelliset vaikutukset.

Mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähde: http://ksghome.harvard.edu/~drodrik/Saving%20globalization.pdf

Avainsanat: , , ,

Ei kommentteja.

Jätä kommentti

Lue blogin ohjeet ennen kommentointia!

Haku